Stefanie Gutheil
menschenschattenwesending

07. - 30.03.2014

Berliiniläistaiteilija Stefanie Gutheilin ensimmäinen yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa on maalausta itsessään ja parhaimmillaan. Se on maalausta aistillisena ja kehollisena, viileänä ja villinä läsnäolona. Se on kuin visuaalista hunajaa – orgaanista, lämpöä ja lempeä tuottavana hyvinkin viettelevänä ja viekkaana olemuksena. Maalauksellisena tekona, joka on tarkasti tietoinen omasta perinnöstään kuin myös mahdollisuuksista maalauksen fyysiseen ja henkiseen tämänhetkiseen artikulointiin.

Stefanie Gutheilin kohdalla katsomme maalausta liikkeenä – ja liikkeessä. Se on maalausta, joka aktiivisesti hakee suhdettaan ympäristöön, erityisesti meitä kaikkia koskettavan tiedon ja kuvamateriaalin vyöryn kautta. Gutheil kohtaa tämän viriketulvan aiheuttaman haasteen ja hän kohtaa sen vauhdilla ja voimalla. Hän ei epäile, ei kysy lupaa, eikä ainakaan pyydä anteeksi. Hän suodattaa ja suojaa, muuntaa ja muokkaa. Gutheil antaa mennä – ja menee itse perässä saaden aikaan hyvin omaperäisen ja viehättävän tavan tehdä maalausta.

Kyse on maalauksesta, joka asettuu suoraan jatkumoon ekspressiivisen tyylin kanssa, vieden meidät mukaansa suurelle matkalle, jossa käymme kylässä 1900-luvun alkupuolen saksalaisten mestareiden luona ja jatkamme matkaa aina klassisiin tekijöihin, kuten Hieronymus Boschiin ja Diego Velasqueziin.

Se on maalausta, joka ei koskaan taivu tasan, se ei pysähdy raameihin, ei figuuriin. Se menee ja tulee yhtäaikaisesti yli ja ali, pysyen hyvinkin hanakasti erossa kaikenlaisesta tasapäisyydestä ja sisäsiististä. Näissä maalauksissa arjen armollinen omituisuus kohtaa eläinhahmojen pelottavan fantasian. Ne kohtaavat, kättelevät ja saavat aikaan konnotaatioiden myllerryksen, jossa olennaista on mennä mukaan, osallistua vauhdin luomiseen ja äkkivääriin pysähdyksiin, mutta myös muistaa pitää tiukasti kiinni siitä huivista.

Tuloksena sarja maalauksia, jotka ovat enemmän, paljon enemmän kuin osaisimme odottaa. Pääsemme lähelle sensuaalisuutta ja tunneherkkyyttä, joka näyttelyn nimen mukaisesti menschenschattenwesending - kääntyy yhdistelmäksi ”ihmiset, varjot, oliot ja asiat” – tuo aina ja alati yhtälöön, siihen kohtaamiseen kera, maalauksen elementtejä, joista osan me tunnemme ja tunnistamme, mutta joista osat ovat täynnä oikullisia ja ovelia jännitteitä.

Gutheilin kohdalla tämä jännite, vuoroveto oletusten ja kokemuksen välillä, muokkaantuu maalaukseksi, jossa vastakohdat eivät hyljeksi vaan halaavat toinen toisiaan, luoden maalauksen tilan ja tilaisuuden, joka on monta ja monessa, hybridi-identiteetti täynnä ristiriitaisia mutta nautinnollisia täsmällisyyksiä – tapauksia, joista tulee se yksi, se singulaari, se tietty ja tämä.

“On olemassa validi syy erilaisten ja näennäisesti absurdien elementtien sekoittamiseen. Tämä on selvää hahmon maalauksen kohdalla. Jos hahmo olisi, sanotaan vaikka, ainoastaan ihminen, jumittuisin helposti esittämisen peliin – kuten kysymykseen; näyttääkö se sellaiselta ihmiseltä, jolta sen on tarkoitus näyttää, vai ei. Kyseessä on rehellinen dilemma siitä, mikä on hahmon rooli ja paikka maalauksessa, joka ei ole abstrakti eikä realistinen. Kysymys kuuluu: jos se ei ole sitä tai tätä, niin mitä se sitten on?”

“Kun sekoitan nämä asiat, ja hahmo on sekoitus ihmisen ja eläimen taipumuksia ja piirteitä, on mahdotonta astua taaemmas ja kyseenalaistaa tai ajatella, onko tämä realistinen vai kuvaava. Se muuttuu joksikin erilaiseksi, joksikin muuksi. Minulle tämä tarkoittaa siirtymää kuvittamisesta maalauksen tekemiseen – ja tämän tekemistä keinoilla, joita on tarjolla minunlaiselleni maalaamiselle.”

“Ajatukseni on tuoda yhteen elementtejä ja ongelmia, mitä ne ikinä ovatkaan, visuaalisella kentällä, ja ikään kuin pakottaa ne yhteen, varovaisesti ja hellästi – näyttääkseni, että ainakin maalauksen alueella ja sen todellisuudessa ne itse asiassa eivät ainoastaan sovi, vaan suorastaan kuuluvat yhteen, että näiden näennäisesti paradoksaalisten osien täytyy ja kuuluu olla yhdessä.”

Lainaukset keskustelusta Mika Hannulan kanssa